Artikkelit

Torsten Stålhandske’s Dutch adventure

GARS had the honour of fighting in the Staatsen army in de Slag om Grolle, the greatest European 17th century event, last October. There were no Finnish troops present at the historical Siege of Grolle of 1627, but in fact Finnish soldiers did take part in the Dutch-Spanish war six years later. In the late summer of 1633 the Dutch paid for Swedish cavalry to join Frederick Henry’s invasion of Brabant. The force of around 1000 Swedes and 650 Finns was led by legendary commander of Finnish ”Hakkapeliitta” cavalry: Torsten Stålhandske. Colonel Stålhandske had just been wounded in the siege of Hameln but apparently not very seriously: he, like many other famous commanders of the time, was rumoured to have been bulletproof by magical means.

Born in Borgå, Finland, Torsten Stålhandske had Swedish father, Finnish mother and was raised by Scottish stepfather. He was friends with several Scottish officers in Gustavus Adolphus’s army and because of that his deeds are well covered in William Watt’s “The Swedish Intelligencer”, where is noted that Stålhandske ”speakes excellent good english”.
Photo: Tomb effigies of Torsten Stålhandske and Christina Horn in Turku Cathedral, Finna.

Mustered in 22th of August, the Swedish force was paired up with 3000-strong contingent of Hessian horse, and when Hessian commander Dalwig resigned Stålhandske was put to the head of the whole force and appointed as Hessian generalmajor: a bit later he received the same rank also in Swedish army, so the Dutch adventure did benefit Stålhandske’s career development. It did less impact militarily: the enemy commander, Marquis of Aytona, avoided confrontation so apart from a couple skirmishes in September there was very little action or effect. For the latter part of their service, Stålhandske’s force was sent to set up a camp on the Maas river.

There were also problems with payment, so parts of the cavalry force resorted to looting. The Hessians especially were quick to start terrorizing the peasantry (the Dutch complained that they only had joined the fight because they’d already eaten everything in Westphalia) but a bit later, while stationed in Liege, also the Stalhåndske’s own men did their share. Dutch reports from the beginning of October speak of ”…met rouven ende plunderen van adelijk huijsen ende geheele dorpen”. From the casualty lists we know that also Finns did fight with the civilians and one trooper was sentenced to death, probably for pillaging.

Prince of Orange Frederick Henry, stadtholder of Netherlands. His first impressions of the Stålhandske’s men’s equipment were not so terrific: *”…de Septembre Stalhans arriva avec cinq cents chevaux aucunement bons hommes mais mal armés & montés.”* Memoires de Frederic Henri Prince d’Orange

Soon after the clashes with civilians of Liege the Swedish-Finnish cavalry was released from Dutch service and sent back across the Rhine. The Dutch paid Swedish crown 600 000 guldens for the short (under two months) and quite irrelevant service of Stålhandske’s men: a huge sum, twice the size of annual subsidiary Sweden received from the France. It was not a particularly hard campaign for the Finns: casualty lists mention four cavalry troopers fallen in the Netherlands: Simo Karppi, Lasse Mortensson, Mats Grelsson, and Matts Mattson. And then Eskil Hendrichson was murdered by peasants and Jaakko Larsson was executed.

More on the subject:

Detlev Pleiss: Der Zug der finnischen Reiter in die Niederlande via Wesel 1633 (1998)
Sebastian Jägerhorn: Hårdast bland de hårda : en kavalleriofficer i fält (2018)

von Essen’s infantry regiment in 1626-1628

Story continues from previous post about the battle of Weichselmünde 1628. Now we take closer look at the Finnish infantry present at that battle. The sources are the same, Hakkapeliittain Historia II by Arvi Korhonen (1942) and Pohjan Prikaatin Historia by Stig Roudasmaa (1984).

Alexander von Essen’s infantry regiment was formed in 1626 as a result of king’s military reforms: in Finland, three large landsregements were divided into smaller, more numerous regiments, themselves organized after new Dutch model. The new länsregements were clearly provincial in character, even though during Gustavus Adolphus’s time they were not yet officially named after their provinces but after their colonel. The von Essen’s regiment was reqruited from Ostrobothnian province and later came to be called the Ostrobothnian Infantry Regiment, with province’s coat of arms in its flag.

Ostrobothnia province (Pohjanmaa in Finnish, Österbotten in Swedish) is in northwestern part of Finland, the eastern shore of the Bothnian Gulf: coastline of fishermen’s villages on the islands and small towns trading furs and tar, and flat inland part with wealthy and rebellious peasantry.

Botnia Orientalis in Olaus Magnus’s Carta Marina from 1539. ”They build ships here” written near Närpes.

During 17^th century, not much unlike today, the coastal villages of Pohjanmaa were predominantly Swedish-speaking and the inland Finnish-speaking. So also the von Essen’s regiment was bilingual with some companies, like Colonel’s and Major’s, drawn entirely from coastal villages and thus Swedish-speaking in character, while von Falkenberg’s (later Hume’s) company was made of men from the Finnish-speaking areas like Ilmajoki and Laihia. Lichton’s regiment was drawn from extreme north part of the province, Kemi and Ii areast that reached far into the wilderness that is modern Lapland.

And to add to two native languages, there were the multinational officers, with names like Suther, Lichton and Hume (Scots) and Schultz and von Falkenberg (Germans). There were also several native Swedish officers and some Finns too. The commander of the regiment, Alexander von Essen, was himself a Baltic German from Estonia. Before becoming commander of the Ostrobothnian regiment at the age of 31 years, he had already served in Prince of Orange’s lifeguard and in Venetian, Spanish and Polish armies.

Link to colonel von Essen’s biography

The regiment was first gathered in one place at 27.7.1626 in the city of Turku, Finland. There were 1123 men waiting for ships to take them to Prussia and to war. Equipment was lacking, most of the men were dressed in their own clothes, in Finnish peasant style that was not suitable for parades. Many were unarmed. In the last minute the regiment received a shipment of hundreds of muskets and pikes and several hundred meters of cloth for new uniforms. Also new flags were received, 24 infantry flags for two regiments (the other was Horn’s regiment). Too bad we don’t know what those flags looked like!

Folk Costume of a Peasant from Österbotten. Anonymous watercolour, end of 17th c. Nationalmuseum Sweden.

We can assume that the clothing situation improved during the war and by 1628 the regiment was mostly dressed in military fashion instead of peasant clothes. At least the hardware was fine: from the beginning of August 1627 we have list or regiments weaponry.

The whole regiment had 485 muskets and bandoliers. Most companies had full 72 musketeers but two companies had only 42. Every company had full 54 pikes, 432 in total. Every pikeneer had an armour (steel harness) and a helmet, also about one quarter of the musketeers had a helmet too. There was a sword virtually for every man, 1024 in total. On the summer of 1627 the regiment had around 1050 men, but at least 150 of them were ill at any given time.

For almost the whole duration of king’s Prussian war the von Essen’s regiment was part of the field army while the other Finnish regiments were garrisoning Livonian castles and cities. So amongst Finnish infantry units the von Essen’s unit was the one that saw the most action in the campaign – a similar role the Hastfehr’s Savolax infantry has later in the German campaign.

The field army in Prussia, beginning of June of 1628, Dirschau (now Tczew, Poland)

Cavalry

Cavalry, foreign (mercenary)	16 companies
Cavalry, Swedish	23 companies
Cavalry, Finnish	7 companies
Cavalry total	46 companies	3769 men

Infantry

Infantry, foreign (mercenary)	33 companies
Infantry, Swedish	32 companies
Infantry, Finnish	8 companies
Infantry total	76 companies	7641 men

Only Finnish infantry unit in the field army was von Essen’s regiment. Even though the foreign infantry regiments were probably more presentable than the Finnish regiment, it was still seen strong enough to be the main body of king’s daring secret attack on Polish and Danzig fleets in the end of June (look at the previous post in the blog).

This is the list of von Essen’s eight companies, their officers and strengths before the battle of Weichselmünde at the end of June 1628:

von Essen’s eight companies, June 1628

Company commander	Lieutenant	Fähnrich	Marching strenght (incl. officers)	Sick	Original area of recruitment
Col. Alexander von Essen	Hindrich Ledebur	Fromholt von Rosen	122	6	Nykarleby, Jakobstad
Maj. Nils Larsson	Hindrich von Stammer	Johan Plöger	116	12	Malax, Närpes
Capt. Anders Persson	Jöns Elofsson	Joachim Höfring	96	18	Kalajoki, Pyhäjoki
Capt. Joachim Schultz	Peter Brieger	Gert von Schrowe	99	4	Vörå, Lapua
Lt.Col. Casper Koskull	Wadsten Jönsson	Bengt Hindersson	111	22	Kronoby, Karleby
Capt. Patrick Hume	Hans Nilsson	Thomas Hume	104	13	Ilmajoki, Isokyrö, Laihia
Capt. Norman Suther	Grels Thomasson	Hans von Horn	98	42	Kemi, Ii
Capt. John Lichton	Wadsten Meier	William Lichton	96	36	Oulu, Hailuoto Liminka

Every summer a new conscription run was made in the homeland and the regiment was reinforced with 437 new recruits in the summer of 1627 and 304 men in 1628. They were shipped to Prussia in small groups, some boats sailing from as far as Oulu (Uleåborg). The boats were not warships but small, locally-made one or two-masted cargo ships called kuutti/kreijari or skute/krejare and leased from the burghers of coastal towns. It took at least a month to sail from Oulu to Pillau and it was probably not a pleasant experience for new soldiers. Apparently all ships and most of the new soldiers made their way to Prussia safely. After the sea journey they were free to start dying from diseases.

More information about the Ostrobothnian shipbuilding and period’s shipping from these websites (in Swedish mostly):

http://sydaby.eget.net/swe/typ.htm

http://axelnelson.com/skepp/hukert.html

In the first two years of the regiment lost 254 men, around 20% of its original strength, most of them to diseases. This does not include the new recruits that also of course also died in droves. The actual fighting killed less than 100 men.

Savon jalkaväki Kustaa Aadolfin Saksan sotaretkellä 1630-1633

Puolan Sota oli päättynyt Altmarkin rauhaan vuonna 1629: tältä vuodelta löydämme Savon jalkaväen palvelemassa Riian varuskuntana eversti Kustaa Hornin alaisuudessa. Rykmentti kotiutettiin joulukuussa 857 miehen vahvuisena, komppanioiden komentajina Henrik Horn, Matti Falck, Kaspar Ermes, Peter Eketrä, Karl Ramsay, Göran Wrangel ja Joakim Weispfennig. Lisäksi rykmenttiin kuului Martti Eerikinpojan erillinen komppania Käkisalmessa, ja Savossa täydennysmiehien rekrytoinnista vastasi ”kotikapteeni” luutnantti Pekka Arvinpoika ja kahdeksan alipäällystön miestä.

Samoihin aikoihin kun savolaisia oltiin vasta ryhdytty kotiuttamaan Liivinmaalta, olivat kuningas ja valtaneuvosto päättäneet jo uudesta sodasta Saksassa. Hyökkäystä perusteltiin uskonveljien pelastuksena. Savon jalkaväkirykmentti muodostettiin uudelleen keväällä 1630, ja kesällä toteutettiin liikekannallepano Suomessa. Ruotsin puolella joukot olivat lähtövalmiina jo toukokuussa, mutta vasta kesäkuussa tuulet olivat suotuisat ja kuninkaan johtama pääjoukko pääsi lähtemään Tukholmasta matkaan. Juhannuksen tienoilla kuninkaan armeija rantautui Usedomin saarelle Pommerissa ja valtasi tämän jälkeen Stettinin kaupungin ilman taistelua: Oder-joen linja oli turvattu ruotsalaisille. Suomalaiset liittyivät sotaan hieman jälkijunassa.

Saksaan lähti tuhat miestä jalkaväkeä, joista kaikki eivät ollet Savosta vaan osa oli hämäläisiä ja karjalaisia: 2 komppanioista oli Suur-Savosta ja 3 Pien-Savosta. Savon jalkaväkirykmentin komentaja oli paperilla Kustaa Horn, mutta koska tämä tosiasillisesti toimi koko Ruotsin armeijan kenttämarsalkkana ei hän missään vaiheessa henkilökohtaisesti johtanut savolaisia, vaan nämä liitettiin Saksassa eversti Klas Hastfehrin rykmenttiin. Savolaiset laivattiin Turusta Stralsundiin kesä-heinäkuun vaihteessa vuonna 1630, samalla kertaa Saksaan tuli Suomesta myös Porin jalkaväkeä sekä hieman ratsuväkeä. Suuri joukko ratsuväkeä joutui jäämään Turkuun odottamaan laivojen puutteen takia.

Saksassa ei kohdattu heti alkuun suurempaa vastarintaa, osaltaan koska Brandenburgin vaaliruhtinas oli haluton päästämään Kustaa II Aadolfin armeijaa maidensa läpi etelään saamaan selkäänsä katolisilta. Savon jalkaväki otti osaa Wolgastin valtaukseen (kaupunki 7.8., linna 25.8.) ja palveli ainakin Stralsundin varusväkenä. Osa savolaisista komppanioista liittyi mahdollisesti pääarmeijaan joka majaili syksyllä Stettinistä.

Wolgast, Theatrum Europaeum 1629.

Syksy kului neuvotellessa Pohjois-Saksan ruhtinaitten kanssa, päänvaivaa aiheutti ennen kaikkea Pommerin Boguslaus joka halusi pysytellä puolueettomana. Lopulta Pommeri neuvoteltiin ruotsalaisten hallintaan – tosin osa Pommerista oli tosiasiallisesti viholliskomentaja Isolanin kroaattiratsuväen hallussa. Suomalainen jalkaväki mainitaan Stettinin kaupungin linnoittamistöissä, jotka Ruotsin kuningasta hurmahenkisesti fanittaneen tsekkikronikoitsija Vaclac Clemensin mukaan sujui ennätysajassa. Syyskuun lopulla 6500 miehen ruotsalaisjoukko, mukana savolaiset, valtasivat Damgartenin ja Ribnitzin ja tässä yhteydessä kronikoitsija Clemens kertoo että rakennustöihin erikoistuneet suomalaiset rakensivat sillan virran yli.

1600-luvun sodissahan ei yleensä sodittu talvella vaan armeijat vetäytyivät talvimajoitukseen talonpoikien taakaksi. Savolaiset viettivät talvensa Wolgastin ja Stralsundin kaupungeissa. Talven 1630-31 aikana ruotsalainen ratsuväki onnistui ajamaan vihollisen joukot pois Pommerista, missä auttoi se että vihollisten komentajaksi määrätty Torquato Conti oli päättänyt viettää oman talvensa mukavasti Roomassa asti. Talven aikana tuli myös tieto siitä, että keisari oli erottanut sotapäällikkönsä Wallensteinin, ja Ruotsin kuningas harjoitti diplomatiaa muun muassa kardinaali Richelieun ja paavin kanssa. Tammikuussa 1631 voitiin julkistaa neuvottelujen seurauksena syntynyt Bärwalden liitto Ruotsin ja Ranskan välillä.

Loppukeväästä 1631 syntyi viimein liikettä kun katolisen liigan komentaja Tilly siirsi joukkonsa kohti Magdeburgia ja Ruotsin kuningas sai taivuteltua Saksin ruhtinaan Georg Wilhelmin päästämään joukkonsa läpi etelään. Kuninkaan pääarmeija eteni kesällä Stettinistä Berliiniin ja sieltä Elbelle heinäkuussa, savolaiset tulivat suoraan Stralsundista Elbelle jossa käytiin Burgstattin ja Werbenin kahakat heinäkuun loppupuolella. Ruotsalaiset eivät kuitenkaan ehtineet auttamaan Magdeburgia joka hävitettiin katolisten toimesta. Tilly perääntyi, mutta siirtyy piirittämään Leipzigiä josta Ruotsin armeija viimein tavoitti hänet. Kustaa Aadolf mukanaan Saksi-Weimarin herttua Bernhard johti joukkonsa maineikkaaseen voittoon Breitenfeldin taistelussa 7.9.1631. Savolaiset taistelivat Oxenstjärnan prikaatissa oikean siiven eturivissä.

Kustaa II Aadolf ennen Lützenin taistelua, Nils Forsberg 1900.

Nyt ruotsalaisilla oli hallussaan Elbe-joen linjaus ja suunta oli kohti Reiniä. Armeija marssi ”Pappiskujaa” (vauraiden katolisten ruhtinaskuntien ketju) pitkin syys-lokakuussa Mainin laaksoa kohti. Würtzburg vallattiin taisteluitta, sen sijaan Marienbergin linnan valloittamiseksi käytiin kiivaita kamppailuja joissa skotlantilaiset palkkasoturit kunnostautuivat erityisesti. Täällä vihollisten maaperällä, vauraassa etelässä ruotsalaisetkin pääsivät kunnolla ryöstelyn makuun, ja legendaarinen maininta savolaisten vehnäsämpylöillä ja viinikeitolla mässyttelystä sijoittuu tähän vaiheeseen. Pääarmeija eteni loppusyksystä Reinille ja sen yli Maintzin kaupunkiin, jossa kuningas piti loisteliasta hoviaan yli talven. Savolaiset talvehtivat ainakin Königshofenin varusväkenä.

Alkukeväällä 1632 Ruotsin kuninkaan 40000-päisen kenttäarmeijan mukana on suomalaista jalkaväkeä enää majuri Göran Wrangelin komentama savolainen skvadroona (siis puolirykmentti), eversti Hastfehr oli tässä vaiheessa jäänyt ilmeisesti jonnekin matkan varrelle. Kuningas lähetti saksilaiset liittolaisensa kohti keisarin perintömaita ja lähti itse suoraan etelään kohti Tillyn armeijaa. Tilly vetäytyi ruotsalaisten edeltä kohti Tonavaa ja Nürnbergissä juhlittiin protestanttisia vapauttajia. Ruotsin armeija ylitti Tonavan Donauwörthissä maaliskuun lopulla, samalla kun Tilly keskitti joukkojaan Baijeriin. Baijerin läntinen rajajoki, Tonavaan laskeva Lech erotti armeijoita huhtikuun alussa ja tämän joen ylityksessä Wrangelin noin 300 mieheen huvennut savolaisjoukko teki kenties suurimman urotyönsä, kannustimena 10 taalerin palkinto jokaiselle joen ylittäneelle. Kyseessä oli siis Lechin eli Rainin taistelu (josta on oma artikkelinsa tulossa tähän blogiin myöhemmin) jossa Tilly haavoittui kuolettavasti.

Yksityiskohta Lech-joen taistelua kuvaavasta painokuvasta. Siltaa rakentavat miehet ovat Savon jalkaväkirykmentistä.

Perinpohjaista voittoa seurasi riemukas kevät Baijerissa, ja protestanttisen uskon ”koti” Augsburg vapautettiin. Ingolstadia, jossa Tilly veteli viime henkosiaan, ei tosin saatu vallattua. Toukokuun puolivälissä antautui katolinen München, joka maksoi kuninkaalle sotaveron ja säästyi ryöstelyltä. Kuninkaan suunta oli kohti keisarin kotikaupunkia Wieniä, ja sodan lopullista voittoa. Mutta sitten näyttämölle palasi böömiläinen sotaherra Wallenstein, jonka keisari oli jo kertaalleen erottanut. Hänet kutsuttiin takaisin pelastamaan keisari ja katolinen Saksa, palkaksi hän sai uskomattomat maa-alueet ja käytännössä vapaat kädet johtaa sotaa itsenäisesti. Wallenstein keräsi muutamassa kuukaudessa suuren armeijan ja yritti heinäkuussa ruotsalaisten selustaan Böömistä käsin. Kustaa Aadof joutui luopumaan Wienin tavoittelusta ja kääntyi takaisin suojelemaan omia huoltoreittejään, sillä Wallensteinin tavoitteena oli Nürnbergin valtaaminen ja Saksan katkaiseminen keskeltä kahtia: kuningas ei tietenkään halunnut jäädä armeijoineen loukkoon Etelä-Saksaan kauas Itämeren tukiasemistaan.

Ruotsalaiset suojelivat Nürnbergiä Magdeburgin kohtalolta ja linnoittivat kaupungin, samaan aikaan Wallenstein teki oman linnoitetun leirinsä läheisen Alte Vesten linnan ympärille. Tästä seurasi parin kuukauden mittainen asemasota jossa molemmat jättimäiset armeijat pyrkivät näännyttämään toisensa nälkään ja tuhosivat maaseudun totaalisesti Nürnbergin ympäriltä. Kustaa Aadolf yritti ratkaista tilanteen hyökkäämällä Alte Vesten leiriin kuultuaan Wallensteinin olevan perääntymässä, mutta kyseessä oli ansa josta seurasi 10 tunnin kuluttava hyökkäys vahvasti linnoitettuja asemia vastaan. Osa ratsuväestäkin jalkautettiin hyökkäykseen joka lopulta keskeytettiin suurten tappioiden jälkeen. Pian tämän jälkeen molemmat armeijat perääntyivät Nurnbergin loppuun kalutulta seudulta, Ruotsin kuningas nöyryyttävästi ensimmäisenä, liki puolet miehistään menettäneenä.

Alte Vesten katastrofin jälkeen, syksyn jo painaessa päälle, Kustaa Aadolf yritti vetää sodan takaisin etelään mutta Wallenstein hyökkäsikin ylös Saksiin pakottaakseen ruhtinas Georgin vaihtamaan puolta ja katkaistakseen ruotsalaisten paluureitin. Kuninkaan armeija riensi suurella kiireellä Saksan halki ja saapui Leiptzigin lähelle lokakuun lopulla. Kun Kustaa Aadolf sai tietää Wallensteinin jo jakaneen joukkonsa talvehtimista varten ja lähettäneen ratsuväenkomentaja Pappenheimin miehineen muualle, hän päätti yrittää ratkaisua Lützenissä. Marraskuun 6. päivä 1632 käytiin suuri taistelu jossa kenttäarmeijan viimeiset noin 150 savolaista taistelivat hyvin todennäköisesti ns. Ruotsalaisessa prikaatissa keskustan eturivissä.

Kustaa II Aadolfin ruumista kannetaan Wolgastin satamassa, Hellqvist 1885.

Lützenin jälkeen Smålannin ratsuväki ja Ruotsalainen prikaati (ja täten viimeiset savolaiset) saattoivat kuninkaan ruumiin Meuchenin, Weissenfelsin ja Wittenbergin kautta Wolgastiin. Talven 1632-1633 savolaiset palvelivat varuskunnissa eri puolilla Saksaan. Yhtä savolaisten komppanioista komentanut ja everstiksi ylennyt Kaspar Ermes jäi Saksaan ja sai savolaiset komennettavakseen.

Tähän artikkeliin liittyviä artikkeleita:
Ruotsin jalkaväen organisaatio taistelukentällä

Ruotsin jalkaväen organisaatio taistelukentällä

Tämä on tiivistelmä 31.1.2016 Harmaasudet ry:n Valistus- ja Edistys -vuorolla pidetystä esitelmästä. Tarkoitus on esitellä Ruotsin armeijan jalkaväessä 1630-luvulla käytetyt yksiköt harhaantumatta liikaa erilaisiin poikkeuksiin, lähtökohtana tavalliselle sotilaalle tarpeelliset perustiedot. Esimerkiksi rykmenttiorganisaatio esikuntavirkoineen, niin kiehtova kuin se onkin, jätetään myöhempään käsittelyyn.

Pysyvät ja operatiiviset yksiköt

Kokonaisuuden hahmottamista auttaa se että ymmärtää pysyvien ja operatiivisten yksiköiden eron. Komppaniat ja rykmentit ovat pysyviä yksiköitä: niillä on siis keskeinen merkitys armeijan organisoinnissa, liikuttelussa, huollossa ja niillä on oma vahva ryhmäidentiteettinsä, tunnukset ja pysyvä komentoketju. Taistelukentällä ei kuitenkaan joukkoja komenneta rykmenteittäin tai komppanioittain, vaan näitä yhdistellään skvadrooniksi ja prikaateiksi jotka puolestaan ovat siis operatiivisiä yksiköitä: ne luodaan vain taistelutarkoituksiin kulloinkin saatavilla olevista joukoista.

Tämän lisäksi pienimmät peruspalikat ruodut, ryhmät ja plutoonat ovat pysyviä yksiköitä mutta niitä ei toisaalta koskaan myöskään hajoiteta operatiivisia yksiköitä muodostettaessa.

Pysyvien osastojen koko saattoi vaihdella suurestikin mieshukan takia. Komppaniat ja rykmentit olivat usein huomattavasti ideaalisia vahvuuksiaan heikompia, koska niiden täydentäminen ei sotaolosuhteissa onnistunut helposti tai nopeasti. Sen sijaan operatiiviset yksiköt, joiden koostumusta kyettiin kentällä muuntelemaan, pystyttiin paremmin pitämään tavoitellun suuruisina. Esimerkiksi yksi heikko rykmentti saattoi muodostaa yhden skvadroonan normaalin kahden sijaan.

Musketööriruotuja (vas.) ja pikenööriruotuja (oik.) Kuva Wikimedia commons.

Yksiköt

Kaikki jalkaväen rivimiehet ovat jompaa kumpaa kahdesta perustyypistä: musketöörejä tai pikenöörejä. Musketöörit ampuvat musketilla ja pikenöörit suojelevat musketöörejä pitkien keihäiden eli piikkien avulla.

Kuusi sotamiesta muodostavat pienimmän sotilasyksikön eli ruodun: taistelussa ja muodossa marssittaessa ruotu on aina jonossa peräkkäin. Ruotsalaiset taistelumuodostelmat ovat yhden ruodun eli siis kuuden miehen syvyisiä. Ruodussa on aina vain yhden tyyppisiä sotilaita, siis joko pikenöörejä tai musketöörejä, ei näitä sekaisin. Ruodun kokenein mies on ruodunvetäjä ja toiseksi kokenein mies ruodunsulkija: heidän paikkansa ruodussa ovat ensimmäisenä ja viimeisenä, tietenkin. Näihin tehtäviin liittyy erilaisia vastuita mutta ne eivät ole varsinaisia aliupseerinvirkoja, ruodunvetäjä ja sulkija ovat varustettuja tavallisen sotamiehen tavoin.

Neljä ruotua musketöörejä TAI kolme ruotua pikenöörejä muodostavat ryhmän eli korpralskapin: ryhmän koko on siis 24 miestä jos se on musketööriryhmä tai 18 miestä jos se on pikenööriryhmä. Ryhmää johtaa korpraali, alin aliupseeri: korpraali on rivimiehen tapaan aseistettu eli hänellä on pääaseenaan joko musketti tai piikki. Korpraali lasketaan yksikön vahvuuteen.

Kaksi ryhmää musketöörejä muodostaa plutoonan. Plutoonaa komentaa kersantti ja siinä on 48 miestä. Kersantti on siis ylempi aliupseeri ja häntä ei enää lasketa yksikkönsä rivimieheksi (toisin kuin korpraali) ja hänellä on pääaseenaan ja arvonsa merkkinä partisaani, tai mahdollisesti mannermaiseen tyyliin hilpari.

Pikenööreillä ei ole plutoonan vahvuista yksikköä. Seuraavana ylöspäin mentäessä on vuorossa komppania, joka on vain hallinnollinen yksikkö: miehiä ei liikutella taistelukentällä komppaniatasolla vaan komppaniat yhdistetään aina suuremmiksi yksiköiksi. Komppanian miehet ovat yleensä aina samalta alueelta rekrytoituja ja pitkään yhdessä taistelleita, komppanialla on oma lippu ja siis oma pysyvä yksikköidentiteetti.

Komppanian koostumus:

1 plutoona musketöörejä ja yksi ”ylimääräinen” ryhmä musketöörejä (72 musketööriä yhteensä)
3 ryhmää pikenöörejä (54 pikenööriä yhteensä)
2 kersanttia (musketöörien ja pikenöörien)
3 upseeria: vänrikki, luutnantti ja kapteeni

Kapteeni on komppanian komentaja, luutnantti ennen kaikkea kapteenin varamies, ja vänrikki tyypillisesti nuori ”koulutettavana oleva” upseeri, joka vastaa myös komppanian lipusta.

Taistelua varten neljä komppaniaa muodostaa noin 500 miehen skvadroonan joka on taistelukentän ”peruspalikoista” se pienempi. Skvadroonassa komppanioiden musketööri ja pikenööriryhmät liitetään suuremmiksi kokonaisuuksiksi eikä skvadroona ole siis järjestetty komppanioittain. Skvadroonassa musketöörit ja pikenöörit yhdistetään suuremmiksi ”blokeiksi”: kaikki skvadroonan 12 pikenööriryhmää muodostavat 36 miestä leveän ja kuusi miestä syvän osaston ensimmäiseksi, ja sen taakse viidenkymmenen askeleen taakse järjestetään kaikki skvadroonan neljä musketööriplutoonaa 32 miestä leveäksi ja kuusi miestä syväksi ampujaosastoksi. Komppanioiden ”ylimääräiset” musketööriryhmät (96 musketööriä) ovat erillään ja tarvittaessa komennettavissa muihin tehtäviin (ruotsalainen sotataktiikka hyödynsi paljon ”komennettujen musketöörien” eli pienten liikkuvien musketööriösastojen käyttöä ratsuväen ja tykistön apuna).

Rykmentti on hallinnollisista yksiköistä tärkein ja suurin: sen koko on hieman yli 1000 sotamiestä. Rykmentissä on kahdeksan komppaniaa ja sitä johtaa eversti, apunaan everstiluutnantti ja majuri. Rykmentin komppanioista kolme on näiden rykmentinupseerin komentamia, loput viisi ovat normaaleja kapteenin komentamia komppanioita. Rykmentin komentajalla on käytössään mittava esikunta mutta sitä ei käsitellä nyt tässä.

Suurin operatiivinen yksikkö on prikaati, joka kootaan kolmesta skvadroonasta eli on noin 1500 miehen vahvuinen. Ruotsin armeijalla oli jonkin aikaa käytössä myös neljästä skvadroonasta muodostettu prikaati mutta selkeyden vuoksi nyt keskitytään yleisempään kolmen skvadroonan malliin. Prikaati on taistelukentällä ylösalaisin olevan T-kirjaimen mallinen. Yksi (vahvin) skvadroonista muodostaa keskimmäisen ja eteenpäin työntyvän osan, pikenöörit edessä, musketöörit takana. Kaksi muuta skvadroonaa muodostavat molemmat siivet, musketöörit ulkolaidalla, pikenöörit sisempänä. Kaikki prikaatin ylimääräiset musketöörit (12 ryhmää eli vajaat 300 musketööriä) ovat joko prikaatin takana reservinä tai tyypillisemmin muualla määrättyinä, pieninä ja liikkuvina ampujaryhminä eli ”komennettuna musketööreinä”.

Prikaati, kuva Wikimedia commons.

Lippu: Vaihe 1. Suunnittelu

Kaspar Ermesin rykmentin lippujen riekaleista voi päätellä lähinnä niiden taustavärit, sinisen ja mustan. Sinistä kangasta on kaikissa neljästä lippuriekaleesta enemmän, mustaa vain ylhäällä: varma ei voi olla, mutta maalauksesta saa kuvan että musta kangas kaistale levenisi oikealle. Niinpä päädyimme malliin jossa lippu on jaettu diagonaalisesti kahteen kenttään, musta kenttä ylös oikealle ja sininen kenttä alas vasemmalle. Tällaista kuviota käytettiin aikakauden heraldiikassa ja lipuissa, joskin se on vain yksi monista mahdollisuuksista.

Sivu Augsburgin kronikasta v. 1634 (mustavalkokopio). Kaspar Ermesin rykmentin liput oikeassa yläkulmassa.

Lipun kuvionti on puhtaasti arvailun varassa. Päätimme maalata lippuumme pääkuvioksi suuren kullanvärisen seppeleen molemmille puolille: tämä on yleinen, joskin ei missään nimessä ainoa, kuva-aihe ruotsalaisissa jalkaväen lipuissa aikakaudella. Ruotsin kruunua palvelleiden palkkasotilasyksiköiden lipuista tiedetään jonkun verran, kotimaisten asevelvollisrykmenttien lipuista paljon vähemmän. Yksi harvoista aikakauden maalauksista joissa niitä esiintyy on eversti Jacob Duwallin muotokuva, jonka taustalla on hänen komentamansa Norrlannin rykmentin miehiä siisteissä riveissä: heillä näkyy selvästi erivärisiä komppanianlippuja, joissa jokaisessa on kullanvärinen seppele ja jotain kuvioita tai kirjaimia sen keskellä.

Keskelle seppelettä lipun etupuolella on Savon vaakuna, kultainen jousi mustalla pohjalla. Vaakuna itsessään on perua 1500-luvulta ja sen muoto oli vakiintunut Kustaa Aadolfin ajalle tultaessa pitkälti nykyisenlaiseksi. Lippujen koristaminen lääninvaakunoilla oli uusi käytäntö Ruotsissa eikä sen yleisyydestä 30-vuotisen sodan aikana ole varmuutta: tiedetään kuitenkin että ainakin muutamien jalkaväenyksiköiden lipuissa oli sellainen.

Kuva: Savon jalkaväkirykmentin lippu http://www.tacitus.nu/karoliner/fanor/images/095.JPG

Savon jalkaväkirykmentin komppanianlippu vuodelta 1686

Ruotsin valtakunnassahan uudistettiin Kustaa Aadolfin aikana sekä armeijan organisaatiota että läänijärjestelmää raskaalla kädellä ja kotimaiset rykmentit saivat vahvan lääni-identiteettinsä aikaisempien epämääräisten täydennysalueiden sijaan. Juuri kolmikymmenvuotisen sodan aikaan oltiin siirtymävaiheessa, muutoksessa vanhasta “keskiaikaisesta” ja vahvasti rykmentin komentajaan henkilöityvästä järjestelmästä “kansalliseen” siviili- ja sotilashallinnon yhdistävän läänipohjaiseen ruotujärjestelmään: niinpä lipuista hävisivät rykmenttien komentajina toimineiden aatelismiesten vaakunat ja niiden tilalle tulivat lääninvaakunat. Myöhemmin 1600-luvulla, Kaarle-kuninkaiden ajalla armeijan uudistuksissa lääninvaakunoiden käyttö sotilaslipuissa vakiintui.

Lipun takapuolelle seppeleen keskelle sijoitimme kuninkaan monogrammin joka toimii myös ryhmämme nimenä: kirjaimet GARS. Kuninkaan nimikirjaimet ovat hyvin yleinen aihe kaikissa sotilaallisissa tunnuksissa ja kun kuningas Kustaa Aadolfia vieläpä ympäröi sodan aikana vahva henkilökultti oli hänen nimikirjaimissaan varmasti suorastaan mystistä voimaa.

Lippu

30-vuotisen sodan aikana Ruotsin armeijan käyttöön valmistettiin tuhansia silkkilippuja, mutta kovinkaan moni niistä ei ole säilynyt: useimmat säilyneet yksilöt ovat niitä, jotka vihollinen kaappasi ja vei voitonmerkkeinä näytille kirkkoihin ja palatseihin, mistä nämä liput sitten myöhemmin päätyivät museoihin. Aikakauden jalkaväenlippujen tutkiminen perustuu enimmäkseen maalauksiin ja kirjallisiin kuvauksiin: tiedetään, että mitään yhtä lippustandardia ei Ruotsin armeijalla ollut, vaan liput tehtiin yksiköissä niiden komentavien upseerien maun mukaisiksi niistä materiaaleista mitä oli saatavilla. Ruotsalaisista asevelvollisista koostetuilla rykmenteillä oli mahdollisesti hieman yhtenäisemmät liput kuin palkkasoturiyksiköillä. Mitään todisteita siitä, että liput olisivat noudattaneet maakuntien vaakunoiden värejä tai olleet koordinoituja asepukujen värien kanssa ei ole, vaikka jotain pyrkimyksiä tällaiseen standardointiin saattoi jo kolmikymmenvuotisen sodan aikana olla.

Saksalainen munkki Reginbaldus Möhner maalasi Augsburgissa v. 1634 vesiväreillä kymmenien kaupungin läpi kulkeneiden Ruotsin armeijan yksiköiden liput kronikkaansa. Näiden maalausten joukossa on neljä Kaspar Ermesin komentaman savolaisen jalkaväen lippua, kaikella todennäköisyydellä komppanianlippuja. Kaikki nämä liput ovat pelkkiä lippusalossa roikkuvia kangasriekaleita joista ei saa mitään käsitystä lipun kuviosta. Silkistä tehdyt liput kun eivät olleet kovin kestäviä eikä uusia lippuja toisaalta yleensä tilattu yksiköille ennenkuin ne organisoitiin uudelleen: niinpä pitkään sotaretkellä olleet yksiköt marssivat usein hyvin riekaleisten lippujen alla.

GARS käyttää sinimustapohjaista lippua, jossa on kullalla maalattuna seppele molemmilla puolin sekä Savon vaakuna toisella puolella ja kuninkaan monogrammi toisella puolella. Tämä on spekulatiivinen rekonstruktio Möhnerin vesivärimaalauksen, aikakauden yleisen lippumuodin, muiden ruotsalaisten jalkaväkiyksiköiden lippujen sekä Savon jalkaväkirykmentin myöhäisempien lippujen pohjalta.

GARSin lipun valmistamisen vaiheita seurataan tässä blogissa.

Savon jalkaväki

Suomalaisista jalkaväkiyksiköistä Savon jalkaväkirykmentin sotilaat olivat näkyvimmin mukana Kustaa Aadofin Saksan sotaretkellä v. 1630-1632. Nykyisen Suomen alueelta koottuja jalkaväkirykmenttejä oli Ruotsin armeijassa vuoden 1626 uudistuksien jäljiltä seitsemän kappaletta, nimettynä sen maakunnan mukaan mistä miehistö otettiin: kaikista näistä rykmenteistä ei kuitenkaan lähetetty joukkoja Kolmikymmenvuotiseen sotaan, ja monet yksiköt palvelivat lähinnä vain varuskuntina Pohjois-Saksassa ja Liivinmaalla. Suuriin taisteluihin ja syvälle Baijeriin ulottuneeseen hyökkäykseen osallistuivat suomalaisesta jalkaväestä ennen kaikkea savolaiset, ja heistä löytyy myös eniten mainintoja aikakauden lähteistä. Savolaiset kunnostuivat erityisesti Lech-virran ylityksessä eli Rainin taistelussa.

Savolaisia nihtejä lähti kuninkaan mukana Saksaan yhteensä viisi komppaniaa. Nämä komppaniat liitettiin osaksi eversti Klas Hastferin rykmenttiä, vaikka Savon jalkaväkirykmentti kokonaisuudessaan oli kenraali Kustaa Hornin nimissä (Horn itse toimi Saksan sotaretkellä kenttämarsalkkana). Myöhemmin rykmentti siirtyi aiemmin yhtä savolaisten komppaniosta johtaneen Kaspar Ermesin komentoon. Vaikka Ruotsin armeijan väenotto toimi jo täysin alueelliselta pohjalta ja jokaisella rykmentillä oli paikallisidentiteetti, oman maakunnan nimi ja tunnukset, aikakauden sotilastavan mukaisesti kentällä rykmenteistä käytettiin niiden komentajien nimiä: niinpä savolaisten rykmenttiä kutsutaan useimmissa lähteissä “Hastferin suomalaiseksi rykmentiksi” ja myöhemmin “Ermesin suomalaiseksi rykmentiksi”. Viimeiset savolaiset nihdit poistuivat Saksan sotanäyttämöltä vasta vuonna 1649. Monilla henkiinjääneillä oli tämän jälkeen vuorossa siirto uusiin sotiin Puolaa ja Tanskaa vastaan.

Voidaan olettaa että savolainen jalkaväki oli varustettu normaalin ruotsalaisen jalkaväen tavan mukaan. Ainoina aikakauden suomalaisista jalkaväen yksiköistä Savon jalkaväen lipuista on säilynyt luotettava, joskin puuttellinen, kuvaus: saksalainen Reginbaldus Möhner maalasi Augsburgia miehittäneiden ruotsalaisten joukkojen lippuja ja näiden joukossa Kaspar Ermesin rykmentin eli Savon jalkaväen liput tai tarkemmin sanottuna niiden riekaleet.

Osa GARSin jäsenistä voi ylpeillä savolaisilla sukujuurilla, vaikka toimimmekin lähinnä pääkaupunkiseudulla. Elävöitämme juuri Savon jalkaväkirykmentin sotilaita koska kyseisen yksikön sotatie Saksassa oli kaikkein vaiherikkain ja lähteitä siitä löytyy näinollen enemmän kuin useimmista muista osastoista.

30-vuotinen sota

Kolmikymmenvuotinen sota käytiin Keski-Euroopassa vuosina 1618-1648. Ruotsi liittyi sotaan vuonna 1630 ja ruotsalaisia joukkoja pysyi Saksassa sodan loppuun saakka. Kolmikymmenvuotista sotaa oli kuitenkin edeltänyt koko kuningas Kustaa Aadolfin valtakauden ajan jatkuva sotatila, konfliktit Venäjää vastaan Inkerinmaalla (1611-1617) sekä Puolaa vastaan Liivinmaalla (1617-1618 ja 1621-1626) ja Preussissa (1626-1629) sekä toistuvat sodat Tanskaa vastaan. Lisäksi Kolmikymmenvuotisen sodan loppupuolella kuningatar Kristiinan kaudella, kun sotatoimet Saksassa laantuivat, alkoivat uudet sodat niin Puolaa kuin Tanskaakin vastaan. Sotatila oli valtakunnassa käytännössä katsoen normaalitila, rauhankaudet lyhyitä uuteen sotaan valmistautumisen jaksoja.

Koko nykyinen Suomi kuului 1600-luvulla Ruotsin kuningaskuntaan ja suomalaisia sotilaita taisteli paljon Ruotsin armeijassa. Suomalainen ratsuväki, ns. hakkapeliitat ovat (ainakin Suomen rajojen sisäpuolella) hyvin tunnettua edesottamuksistaan Kolmikymmenvuotisessa sodassa mutta ehdoton valtaosa suomalaista taisteli jalkaväessä. Siinä missä ratsuväen sotilaat olivat vapaaehtoisia, jalkaväen sotilaat hankittin väenotolla, he olivat siis pakolla värvättyjä asevelvollisia. Puolaa ja Venäjää vastaan käydyissä sodissa suomalaiset sotilaat olivat muodostaneet merkittävän osan Ruotsin armeijasta, mutta Saksan sotaretkellä suurin osa Ruotsin jalkaväen miesvahduudesta koostui värvätyistä miehistä eli palkkasotilaista. Värvätyt sotilaat tulivat pääosin Saksan alueelta sekä Brittein saarilta. Ruotsalaiset ja suomalaiset asevelvolliset olivat armeijassa vähemmistöinä, ja suomalaisyksiköt kuluttivat valtaosan sodasta vallattujen saksalaisten linnojen ja kaupunkien varusväkenä. Kustaa Aadolfin sotaretken suurista taisteluista suomalaisata jalkaväkeä oli kuitenkin läsnä muun muassa Breitenfeldissä ja Lützenissä.

GARS elävöittää ennen kaikkea Kustaa Aadolfin Saksan sotaretken ajan (1630-1632) Ruotsin armeijan jalkaväkeä Savon jalkaväkirykmentistä, mutta varusteemme sopivat myös laajempaan aikakauteen Liivinmaan sodan alusta 1621 Kolmikymmenvuotisen sodan loppuun asti 1648.

Gustavus Adolphus Rex Sueciae