GARSin jäseniä oli lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna emo-organisaatio Harmaasusien järjestämällä historianelävöitysvaelluksella Suomussalmella Vienan reitillä, muinaisella kauppareitillä joka kulki Kainuusta Vienaan, Perämereltä Vienanmerelle. 1600-luvulla tärkein kauppatuote joka reitillä kulki oli suola, jota tuotiin Vienan Kemin suurelta kauppapaikalta Suomeen. Suolahan on Suomessa ollut aina tuontituote, vähäsuolaisesta Itämerestä kun ei saa sitä erotettua: vienankarjalaiset olivat sen sijaan kehittäneet tehokkaat menetelmät suolantuotantoon. Vienan Kemi oli suolakaupan suurin keskus Vienanmerellä.
Keloontunut pilkkapuu Aittojärven harjulla
Kaupankäyntitarkoituksessa reitillä kuljettiin entisinä aikoina ennen kaikkea vesireittejä, mutta jokia ja järvieä seurailevat myös vanhat harjupolut joita nykyajan retkeilijä voi vaivattomasti käyttää. Viime vuosikymmeninä polkuja on inventoitu arkeologisesti ja yksi monista vaihtoehtoisista on kunnostettu Vienan reitti-retkeilypoluksi. Polkua voi monin paikoin helposti seurata alkuperäisellä reitillään ikivanhojen pilkkapuiden viitoittamana, eikä minkäänlaisia nykyaikaisia reittimerkkejä edes tarvita, toisissa paikoissa vanhat polut ovat kadonneet maanteiden ja metsätalouden jälkien alle.
Suomen vanhin reittimerkkipuu v.1682
Me teimme kaksipäiväisen historiallisen vaelluksen sekä kunnostetulla Vienan reitillä että siitä erkanevilla vaihtoehtoisilla poluilla: Itärajan retkeilyreitillä sekä rajavyöhykkeen pinnassa kulkevalla rajavartioiden polulla. Vaelluksella oli edustettuna useat eri aikakaudet Vienan reitin historian varrelta: osallistujista osa vaelsi keskiaikaisissa varusteissa, osa 1600-luvun ja osa 1900-luvun alun puvuissa. Vaelsimme pelkästään Suomen puolella reittiä, eikä Vienan reitti ole enää Suomen itsenäistymisen 1917 jälkeen ole ollut rajat ylittävän kanssakäymisen käytössä, rauhanomaisissa merkeissä ainakaan.
Harjupolulla
Yksi vanhimmista kartalle piirrettyjä kuvauksia Vienan reitin Suomen puoleisesta osasta löytyy Pietari Brahen hovikartoittajan Claes Claessonin v. 1650 julkaistusta Kajaaniporin läänin kartasta, johon on merkitty rajanylityspaikka Vuokinlatvassa Korpijärven ja Latvajärven välillä.
Yksityiskohta Claes Claessonin kartasta Kajaaniporin läänistä vuodelta 1650, Jyväskylän yliopisto. Koko kartta ladattavissa
Claessonin kartasta löytyvät suomenkielisillä nimillään myös monet niistä järvistä joita nykyinen Vienan reitin retkeilypolku seuraa: mm. Kevättijärvi, Palojärvi, Aittojärvi ja Viianginjärvi. Vertailuna nykyaikainen kartta alueesta, kartalle merkitty mustalla pääreitti.
Kartan lähde http://kulttuuriperintoinventointi.blogspot.com/
Mielenkiintoinen lisätieto Claessonin kartassa on Aittojärven pohjoisrannalle merkitty asutustilaa tarkoittava pyöreä merkki. Nykyään tällä paikalla ei ole asutusta mutta se tunnetaan nimellä Isoautio, minkä voi olettaa viittaavaan merkittävään autioituneeseen tilaan.
Aittojärven rannalta onkin tutkimuksissa löytynyt mahdollinen 1600-luvun asutusjäännös. Tämä Aittojärven tila jonka 1650-luvulla omisti talopoika Antti Hyry olisi sitten mahdollisesti myöhemmin siirtynyt muutaman kilometrin itäänpäin, mistä Malahviantien varresta löytyy nykyään Hyry-niminen tila. Lisätietoa kohteen arkeologisesta tarkastuskertomuksesta
Porrasjoki
Ja jos jatketaan karttojen maailmassa, löytyy Vienan reitin Venäjän puoleisista osista tietoa jo hieman vanhemmasta lähteestä: Isaac Massan Pohjois-Venäjän kartasta vuodelta 1633. Kartassa vasemmalla on Perämeri ja Oulu, siitä itäänpäin löytyvät Oulujärvi ja Kajaaninlinna, ja oikealla Vienanmeri ja sen rannalla Vienan Kemi. Monet paikannimet Vienassa ovat karjalankielisiä tai sekoituksia karjalasta ja ruotsista: esimerkiksi Maanselkeby sekä Paiersvi Tresk, eli Maanselän kylä (Vienan reitin pohjoisin piste, nykyisen Latvajärven seudulla) ja Pääjärvi.
Yksityiskohta kartasta Karta Rossii I. Massy 1633, The New York Public Library digital collections. Koko kartta ladattavissa
Kartan tekijä Isaac Massa oli hollantilainen kauppias, kirjailija ja Venäjän tuntija. Hän on monille historianharrastajille kuitenkin ehkä tunnetuin tästä Frans Halsin maalauksesta
Isaac Massan ja Beatrix van der Laanin häämuotokuva, Frans Hals, Rijksmuseum
Story continues from previous post about the battle of Weichselmünde 1628. Now we take closer look at the Finnish infantry present at that battle. The sources are the same, Hakkapeliittain Historia II by Arvi Korhonen (1942) and Pohjan Prikaatin Historia by Stig Roudasmaa (1984).
Alexander von Essen’s infantry regiment was formed in 1626 as a result of king’s military reforms: in Finland, three large landsregements were divided into smaller, more numerous regiments, themselves organized after new Dutch model. The new länsregements were clearly provincial in character, even though during Gustavus Adolphus’s time they were not yet officially named after their provinces but after their colonel. The von Essen’s regiment was reqruited from Ostrobothnian province and later came to be called the Ostrobothnian Infantry Regiment, with province’s coat of arms in its flag.
Ostrobothnia province (Pohjanmaa in Finnish, Österbotten in Swedish) is in northwestern part of Finland, the eastern shore of the Bothnian Gulf: coastline of fishermen’s villages on the islands and small towns trading furs and tar, and flat inland part with wealthy and rebellious peasantry.
Botnia Orientalis in Olaus Magnus’s Carta Marina from 1539. ”They build ships here” written near Närpes.
During 17th century, not much unlike today, the coastal villages of Pohjanmaa were predominantly Swedish-speaking and the inland Finnish-speaking. So also the von Essen’s regiment was bilingual with some companies, like Colonel’s and Major’s, drawn entirely from coastal villages and thus Swedish-speaking in character, while von Falkenberg’s (later Hume’s) company was made of men from the Finnish-speaking areas like Ilmajoki and Laihia. Lichton’s regiment was drawn from extreme north part of the province, Kemi and Ii areast that reached far into the wilderness that is modern Lapland.
And to add to two native languages, there were the multinational officers, with names like Suther, Lichton and Hume (Scots) and Schultz and von Falkenberg (Germans). There were also several native Swedish officers and some Finns too. The commander of the regiment, Alexander von Essen, was himself a Baltic German from Estonia. Before becoming commander of the Ostrobothnian regiment at the age of 31 years, he had already served in Prince of Orange’s lifeguard and in Venetian, Spanish and Polish armies.
The regiment was first gathered in one place at 27.7.1626 in the city of Turku, Finland. There were 1123 men waiting for ships to take them to Prussia and to war. Equipment was lacking, most of the men were dressed in their own clothes, in Finnish peasant style that was not suitable for parades. Many were unarmed. In the last minute the regiment received a shipment of hundreds of muskets and pikes and several hundred meters of cloth for new uniforms. Also new flags were received, 24 infantry flags for two regiments (the other was Horn’s regiment). Too bad we don’t know what those flags looked like!
Folk Costume of a Peasant from Österbotten. Anonymous watercolour, end of 17th c. Nationalmuseum Sweden.
We can assume that the clothing situation improved during the war and by 1628 the regiment was mostly dressed in military fashion instead of peasant clothes. At least the hardware was fine: from the beginning of August 1627 we have list or regiments weaponry.
The whole regiment had 485 muskets and bandoliers. Most companies had full 72 musketeers but two companies had only 42. Every company had full 54 pikes, 432 in total. Every pikeneer had an armour (steel harness) and a helmet, also about one quarter of the musketeers had a helmet too. There was a sword virtually for every man, 1024 in total. On the summer of 1627 the regiment had around 1050 men, but at least 150 of them were ill at any given time.
For almost the whole duration of king’s Prussian war the von Essen’s regiment was part of the field army while the other Finnish regiments were garrisoning Livonian castles and cities. So amongst Finnish infantry units the von Essen’s unit was the one that saw the most action in the campaign – a similar role the Hastfehr’s Savolax infantry has later in the German campaign.
The field army in Prussia, beginning of June of 1628, Dirschau (now Tczew, Poland)
Cavalry
Cavalry, foreign (mercenary)
16 companies
Cavalry, Swedish
23 companies
Cavalry, Finnish
7 companies
Cavalry total
46 companies
3769 men
Infantry
Infantry, foreign (mercenary)
33 companies
Infantry, Swedish
32 companies
Infantry, Finnish
8 companies
Infantry total
76 companies
7641 men
Only Finnish infantry unit in the field army was von Essen’s regiment. Even though the foreign infantry regiments were probably more presentable than the Finnish regiment, it was still seen strong enough to be the main body of king’s daring secret attack on Polish and Danzig fleets in the end of June (look at the previous post in the blog).
This is the list of von Essen’s eight companies, their officers and strengths before the battle of Weichselmünde at the end of June 1628:
von Essen’s eight companies, June 1628
Company commander
Lieutenant
Fähnrich
Marching strenght (incl. officers)
Sick
Original area of recruitment
Col. Alexander von Essen
Hindrich Ledebur
Fromholt von Rosen
122
6
Nykarleby, Jakobstad
Maj. Nils Larsson
Hindrich von Stammer
Johan Plöger
116
12
Malax, Närpes
Capt. Anders Persson
Jöns Elofsson
Joachim Höfring
96
18
Kalajoki, Pyhäjoki
Capt. Joachim Schultz
Peter Brieger
Gert von Schrowe
99
4
Vörå, Lapua
Lt.Col. Casper Koskull
Wadsten Jönsson
Bengt Hindersson
111
22
Kronoby, Karleby
Capt. Patrick Hume
Hans Nilsson
Thomas Hume
104
13
Ilmajoki, Isokyrö, Laihia
Capt. Norman Suther
Grels Thomasson
Hans von Horn
98
42
Kemi, Ii
Capt. John Lichton
Wadsten Meier
William Lichton
96
36
Oulu, Hailuoto
Liminka
Every summer a new conscription run was made in the homeland and the regiment was reinforced with 437 new recruits in the summer of 1627 and 304 men in 1628. They were shipped to Prussia in small groups, some boats sailing from as far as Oulu (Uleåborg). The boats were not warships but small, locally-made one or two-masted cargo ships called kuutti/kreijari or skute/krejare and leased from the burghers of coastal towns. It took at least a month to sail from Oulu to Pillau and it was probably not a pleasant experience for new soldiers. Apparently all ships and most of the new soldiers made their way to Prussia safely. After the sea journey they were free to start dying from diseases.
More information about the Ostrobothnian shipbuilding and period’s shipping from these websites (in Swedish mostly):
In the first two years of the regiment lost 254 men, around 20% of its original strength, most of them to diseases. This does not include the new recruits that also of course also died in droves. The actual fighting killed less than 100 men.
Prahan defenstraatiosta tulee tänään kuluneeksi 400 vuotta. Tapahtumassa protestanttiset lordit heittivät kaksi katolista lordikansleria ja yhden sihteerin Prahan linnan ikkunasta. Miehet kuitenkin selviytyivät korkeasta pudotuksesta: katolisten mukaan Neitsyt Maria suojeli ikkunasta heitettyjä, mutta protestanttien propagandan mukaan nämä pelastuivat ainoastaan siksi, että laskeutuivat lantakasaan.
Defenestraatio toteutettiin “vanhaan böömiläiseen tapaan”, sillä Prahassa tehtiin vastaava ikkunasta heittäminen jo vuonna 1419, kun hussilaiset kapinalliset tunkeutuivat Prahan kaupungintaloon ja heittivät sen ikkunasta pormestarin ja useita kaupungin raadin jäseniä vihaiseen väkijoukkoon. Tuolloin kaikki defenestroidut kuolivat.
Prahan toista defenestraatiota vuonna 1618 pidetään kolmikymmenvuotisen sodan alkusysäyksenä. Tunnetuimpien taisteluiden 400-vuotispäiviä on kuitenkin luvassa vasta parin vuoden kuluttua Valkovuoren taistelun myötä.
Prahan defenestraatio vuonna 1618 M. Merianin mukaan.
GARSin kolmatta vuosijuhlaa vietettiin retken ja iltajuhlan merkeissä lauantaina 11.11.2017. Kekkeripäiväksi valikoitui Kustaa Aadolfin päivästä (6.11.) seuraava lauantai. Tänä vuonna olikin erityistä syytä juhlaan, sillä olimme juuri palanneet menestyksekkäästi ryhmän tähän asti suurimmalta ulkomaanretkeltä De Slag om Grollesta 1627. Aloitimme juhlat ottamalla teemaan sopivan ryhmäkuvan:
Iltajuhlat aloitettiin kuvituksellisissa tunnelmissa. Kuva (c) GARS 2017.
Ryhmäpotretin esikuvateos ei tule tällä kertaa 1630- luvulta vaan 1930-luvulta: Aarno Karimon Upseerikemut 30-vuotisen sodan aikaan, vuodelta 1931 oli mielestämme tunnelmaltaan hulvaton kuva-aihe GARSin vuosijuhlille, siitäkin huolimatta, että kuva kertoo paljon 1900-luvun alun historiakäsityksistä ja todennäköisesti hieman vähemmän 1600-luvun alun kulttuurista. Suomessa on säilynyt harmillisesti vain melko vähän 1600-luvun kuvalähteitä, mutta halusimme silti versioida GARSin teemaan sopivan historiallisen juhlakuvan.
Ryhmäpotretin esikuvateos: Aarno Karimo, Upseerikemut 30-vuotisen sodan aikaan, ilmestynyt Kumpujen yöstä -sarjassa vuonna 1931.
Aarno Karimon kirjoittaman ja kuvittaman, aikanaan suositun Kumpujen yöstä -teossarjan vaikutuksista suomalaisten historiakäsityksiin voisi kirjoittaa laajemmin erikseen. Tässä todettakoon vain, että GARS pyrkii elävöityksessään tuomaan esille pääasiassa tuoreempia historiantulkintoja. Kohtaamme esiintyessämme paljon erilaisia käsityksiä 1600-luvun ilmiöistä ja toisinaan saamme sellaisiakin kommentteja, joissa voi kuulla kaikuja Kumpujen yöstä. Karimon kriittinen kommentointi on siis ilmeisesti yhä toisinaan ajankohtaista.
GARSin toinen ulkomaan elävöitysmatka suuntautui De Slag om Grolle -tapahtumaan Alankomaihin 22.-25.10.2015. Myöhäinen yrityksemme saada virallista tapahtumakutsua pikkuiselle GARSille jäi tuloksettomaksi, mutta puolalaiset ystävämme isommasta ryhmien yhteenliittymästä Rebel Regimentistä tarjosivat viime hetkellä paikkaa seurueessaan ja tartuimme tietysti tilaisuuteen päästä mukaan Euroopan suurimpaan 1600-luvun elävöitystapahtumaan. Tapahutma pidettiin Alankomaiden ja Saksan rajalla Groenlossa, Grolsch-panimon kotikaupungissa. 400 vuotta täyttävä panimo sponsoroi tapahtumaa, mikä näkyi erityisesti iltajuhlissa ja kaupungin oluttarjonnassa. Tapahtuman järjestäjät yhdessä vapaaehtoisten, kaupunkilaisten ja yhteistyökumppaneiden kanssa olivat valmistelleet hyvin näyttävät puitteet 1400 elävöittäjän tapahtumalle ja suurille taistelunäytöksille.
Bourtangen entisöity tähtilinnoitus, jossa miniretkueemme vieraili matkalla Groenloon, Alankomaat, kuva Groningenin turismi-info
Miniretkueemme ehti menomatkalla ihastella Bourtangen entisöityä linnoituskaupunkia. Myös siellä järjestetään 1600-lukutapahtuma säännöllisesti ja voi olla, että jonain päivänä myös GARS lähtee käymään Bourtangessa. Tällä kertaa seurueemme pitkä matka taittui lokoisasti laivalla ja henkilöautolla. Näin saimme helposti mukaan teltan, musketit ja muut tarpeelliset varusteet ja pääsimme kiertelemään nähtävyyksien kautta Groenloon.
Groenloon saapuessamme elävöittäjien leiri levittäytyi nauhana tähtilinnoituskaupungin keskustan ympärille vallihaudan tuntumaan – kaikkialle, missä oli vähänkin vapaata nurmikkoa. Myös kaupungin keskusta muuntautui 1600-luvun asuun: kaduilla pidettiin nuotioita, kirkon aukiolla paimennettiin hanhia ja sikoja, kaduille oli rakennettu aikauden teemaan sopivia oluttupia ja keittiöitä sekä tietysti tuulimylly. Siellä täällä oli myyntikojuja, näissä myytiin keramiikkaa, hunajaa, kirjoja ja esiteltiin puukengän valmistusta. Vallien ulkopuolella sotilaiden leirien lomassa muutamat käsityöläiset ja kauppiaat myivät elävöitystavaraa.
Olutravintola kirkkosalissa, kuva (c) Maria v. H. 2015
Kaupungin toisen Calixtus-kirkon sali oli muutettu suureksi olutravintolaksi, josta sai Grolschia kaikissa mahdollisissa muodoissa. Monet kaupunkilaiset olivat ommelleet historiallisten mallien mukaiset 1600-luvun asut ja hyörivät koko viikonlopun kaupungilla. Muutamat esittivät ampujien kiltaa ja pari piti jopa pientä elävöitysbordellia kaupungin sivukujalla. Juuri tällä sivukujalla kohtasimme GARSin Italianmatkalta tutun henkilön, Olivaresin. Hän elävöittää espanjalaista keihäsmiestä ja eläytyy rooliinsa varsin vakuuttavasti. Nyt hän oli ystävineen aikeissa käydä kimppuumme ja ryöstää meiltä korillisen Grolschia, mutta luopui lopulta aikeistaan. Miekan ja muiden aseiden kantaminen kaupungissa oli päiväsaikaan kielletty. Tällaisten lurjusten varalle miekka olisi ollut kuitenkin ehkä varmempaa ottaa mukaan… Olivares tuli kuitenkin myöhemmin tarinoimaan leiriimme, vaihdoimme toinen toistaan mehukkaampia kertomuksia tuoppien yli ja hän kyseli Italiassa mukanamme olleen kaverin perään, joten emme toki muista häntä pahalla.
Ruoan hauduttelua hiilloksella, kuva (c) Maria v. H. 2015
Leirissä kokkasimme haudutettua karjalanpaistia, johon lihat ostettiin suoraan kaupungin lihakaupasta. Illalla kuumensimme ja maustoimme myös viiniä 1600-luvun reseptin mukaisesti. Puolalaisten, ranskalaisten ja saksalaisten kanssa leirielämä sujui hyvin ja mukavan kalustetusti. Ateriat nautittiin suuren katoksen alla pitkän pöydän ääressä penkeillä istuen. Tämä tapa käyttää runsaasti kalusteita tekee leirielämästä heti mukavampaa, vaikka kuljetuskysymykset nousevat tällöin pinnalle. Leirimme iltajuhlassa esiintyi luutunsoittaja ja kaikki lauloivat paljon. Tapahtuman ohjelmassa oli iltaisin soihtukulkue kaupungin kaduilla. Päädyimme kulkueessa suoraan skottien säkkipillistin eteen ja saimme kuulla Scotland the Braven monta kertaa matkalla kaupungin halki. Tapahtumassa oli paljon musiikkiryhmiä, jotka esiintyivät päivisin kadun varsilla ja iltaisin soittivat uuden ajan alun tanssisävelmiä mitä erilaisimmilla renessanssisoitimilla. Monet musikantit olivat myös tahdittamassa ryhmien marssia taistelukentälle.
Leirielämä sujui mukavan kalustetusti, kuva (c) Maria v. H. 2015
Ammulla heräsimme kirkonkellonsoittoon: ensin kellot kumistelivat pitkän ja monimutkaisen melodian. Pian tahti muuttui hätäkelloiksi: Grollen piiritys oli alkanut.
Grollen piiritys kartalla – piirittäjä kaivoi kaupungin ympärille saartorenkaan ja varusti sen pienillä linnakkeilla. Kuvan tekijä tuntamaton, 1627-1629 Rijksmuseum.
Vuoden 1627 piiritys liittyi 80-vuotiseen sotaan, jossa yksinkertaistaen Alankomaat irtautuivat Habsburgien hallinnasta. Suuri osa sodan taisteluista oli linnoituskaupunkien piirityksiä. Vuonna 1627 hyökkäävä liittouma pystytti saartorenkaan espanjalaisten hallitseman Grollen ympärille. Noin kahden kilometrin päähän kaupungista kaivettiin pikavauhtia juoksuhauta maavalleineen ja siihen rakennettiin bastioneja varmistamaan, ettei ulkoa tuleva hyökkäys pääsisi murtamaan saartorengasta. Sabotöörit kaivoivat tunnelin Grollen tähtilinnoituksen erääseen bastioniin ja räjäyttivät sen, mutta kaupungin puolustajat onnistuivat taistelussa pitelemään hyökkääjät ulkona. Grolle kuitenkin antautui pian tapauksen jälkeen. Kaupungin valtaamisen jälkeen juoksuhaudat täytettiin ja piiritysrenkaan bastionit purettiin, jotta kukaan muu ei pystyisi piirittämään Grollea niiden avulla.
Georg Kellerin kuvitus Grollen piirityksestä ja valtauksesta 6.6. – 19.8.1627. Kuvaan on tiivistetty piirityksen vaiheita parin kuukauden ajalta. Painokuva vuodelta 1627, Rijksmuseum.
Grollen taistelunäytös pidettiin kolme kertaa, kerran jokaisena päivänä ja se kesti lähemmäs kaksi tuntia. Joukot marssivat rumpujen tahdissa kentän laidalle maavallien suojiin. Taistelukentän päätyyn oli rakennettu monen metrin korkuinen tykkibastioni suojaluukkuineen, tykin paikkoineen ja gabioni-riveineen. Gabioni on linnoituselementti, joka valmistetaan punomalla pajusta suuri “kori”, joka täytetään maalla. Taistelukentälle oli kaivettu juoksuhautoja, pienempiä bastioneja ja maavalleja, ja piirityksen edetessä juoksuhautoja kaivettiin lisää joka päivä. Näin huikeaa panostusta elävöitystaistelukentän rakentamiseen en ole vielä missään nähnyt ja arvostan vaivannäköä suuresti. Suuri osa kaivannoista peitetään viikonlopu jälkeen ja kaivetaan uudestaan seuraavaan tapahtumaan. Taistelukenttä on muutoin lampaiden laidunmaana.
Musketöörejä ja pikenöörejä, de Slag om Grollessa 2008. Kuva Wikimedia commons.
Viimeisen päivän taistelu avattiin satojen muskettien yhteislaukauksella. Taistelun aluksi maavallien takana pidettiin lyhyt hartaus, jonka jälkeen suuret tykit alkoivat jyrähdellä kumeasti puskien ilmoille valtavia savupilviä. Pyrotekniikka pelasi ja tykinkuulan osumaa maavalliin merkkasi aina räjähdys, joka lennätti multakökkäreitä päällemme. Unkarilainen linnoitusinsinööri tarkkaili tilannetta kaukoputkellaan ja kymmenet ratsusotilaat hyökkäsivät kentälle. He ratsastivat vastustajan bastionin eteen, laukaisivat rataslukkopistoolinsa ja palasivat sitten takaisin. Bastionissa heitä vastassa oli suuria keihäs- ja muskettiryhmiä, jotka pian marssitettiin maavallien suojista kentälle.
Olimme taistelussa itse mukana Habsburgien puolella palkkasotilais-musketööreinä. Saksan- ja puolankieliset latauskomennot kajahtelivat musketööririvistössämme ja kerta toisensa jälkeen latasimme, odotimme rivimme vuoroa ja ammuimme. Keihäsryhmä tuli eteemme suojaamaan ja koitti painaa vastapuolen linjaa taaemmas. Espanjalaisina esiintyneet pikenöörit tahdittivat hyökkäyksensä lausumalla yhteen ääneen “Jesus-Maria-Jesus-Maria…” Mukana taistelussa oli myös unkarilainen jesuiitta erittäin huolitellussa puvussaan. Hän piti kenttähartauksia, esitteli englantilaisille joukoille ristiinnaulitun kuvaa ja polvistui kentälle kaatuneiden puoleen.
Sivustasta ilmestyi äkkiä ratsusotilaita, jotka ajoivat hevoset keskelle muskettirivistöämme. Ratsukot olivat taitavia, eikä kukaan jäänyt oikeasti jalkoihin, vaikka olimme hyvin lähellä pyöriviä hevosia ja tuupimme niitä muskettien perillä. Taistelun alussa tykkien pauke oli hermostuttanut hevosia runsaasti, mutta väkijoukossa ratsut pysyivät hallinnassa. Pikenöörejä vastaan hevosmiehillä ei ollut yhtä hyviä mahdollisuuksia: pitkin keihän varustetut, hyvin harjoitetut ryhmät muodostivat pysäyttävän piikkisiilin ja ratsukot lähtivät etsimään toista hyökkäyspaikkaa.
Sunnuntain taistelu, video Forjadores del Tiempo – The Last Battle, Slag om Grolle 2015
Joukkiomme komennettiin hyökkäämään skottien puolustamaan pikkubastioniin. Emme päässeet paljon kaivantoa pitemmälle, kun claymorella varustautunut barettipää jo hätisti meidät etäämmälle ja joukkomme perääntyessä säkkipillisti soitteli iloisesti skottien tunnussävelmiä. Bastionin vieresä oli pyörillä liikuteltava hyökkäysseinä käytössä. Sen avulla bastionin puolustajat pyrkivät työntämään hyökkääviä ryhmiä etäämmälle. Etenimme varovasti, peräännyimme hallitusti ja käänsimme välillä musketit ympäri lyömäaseiksi tai pinosimme ne kentälle hyökätäksemme miekoin ja kaivuulapioin johonkin bastioniin. Lopulta peräännyimme juosten. Viimeisen päivän taistelunäytös päättyi, kun liittouman sabotöörit onnistuivat räjäyttämään espanjalaisten bastionin ja meidän tuli kiire lähteä kotimatkalle. Suorastaan karkasimme taistelusta pakkaamaan kimpsumme, suuntasimme Saksaan ja hyppäsimme ensimmäiseen Ruotsiin menevään laivaan. Vasta kotimatkalla laivassa ehti vetämään tapahtumia vähän yhteen.
De Slag om Grolle oli onnistunut suuren mittakaavan elävöitystapahtuma, parhaita, joissa olen ollut. Tapahtumalla on tarkka viitekehys: tietty piiritys, joka on tapahtunut juuri tässä kaupungissa, mikä antaa selkeät raamit elävöitykselle. Toisaalta tapahtumassa kohtaavat elävöittäjäryhmät eri puolilta Eurooppaa ja myös USA:sta, joten se on oivallinen tilaisuus tutustua muihin ryhmiin ja kansainväliseen 1600-luvunelävöitysskeneen laajemmin. Slag om Grolle tulee vain kerran kahdessa vuodessa, ilahduttavasti mahdollisuus vierailla Grollessa toistamiseen näyttää toteutuvan, sillä GARS on saanut virallisen kutsun vuoden 2017 tapahtumaan ja ryhmän matkavalmistelut ovat jo käynnistyneet.
Puolan Sota oli päättynyt Altmarkin rauhaan vuonna 1629: tältä vuodelta löydämme Savon jalkaväen palvelemassa Riian varuskuntana eversti Kustaa Hornin alaisuudessa. Rykmentti kotiutettiin joulukuussa 857 miehen vahvuisena, komppanioiden komentajina Henrik Horn, Matti Falck, Kaspar Ermes, Peter Eketrä, Karl Ramsay, Göran Wrangel ja Joakim Weispfennig. Lisäksi rykmenttiin kuului Martti Eerikinpojan erillinen komppania Käkisalmessa, ja Savossa täydennysmiehien rekrytoinnista vastasi ”kotikapteeni” luutnantti Pekka Arvinpoika ja kahdeksan alipäällystön miestä.
Samoihin aikoihin kun savolaisia oltiin vasta ryhdytty kotiuttamaan Liivinmaalta, olivat kuningas ja valtaneuvosto päättäneet jo uudesta sodasta Saksassa. Hyökkäystä perusteltiin uskonveljien pelastuksena. Savon jalkaväkirykmentti muodostettiin uudelleen keväällä 1630, ja kesällä toteutettiin liikekannallepano Suomessa. Ruotsin puolella joukot olivat lähtövalmiina jo toukokuussa, mutta vasta kesäkuussa tuulet olivat suotuisat ja kuninkaan johtama pääjoukko pääsi lähtemään Tukholmasta matkaan. Juhannuksen tienoilla kuninkaan armeija rantautui Usedomin saarelle Pommerissa ja valtasi tämän jälkeen Stettinin kaupungin ilman taistelua: Oder-joen linja oli turvattu ruotsalaisille. Suomalaiset liittyivät sotaan hieman jälkijunassa.
Saksaan lähti tuhat miestä jalkaväkeä, joista kaikki eivät ollet Savosta vaan osa oli hämäläisiä ja karjalaisia: 2 komppanioista oli Suur-Savosta ja 3 Pien-Savosta. Savon jalkaväkirykmentin komentaja oli paperilla Kustaa Horn, mutta koska tämä tosiasillisesti toimi koko Ruotsin armeijan kenttämarsalkkana ei hän missään vaiheessa henkilökohtaisesti johtanut savolaisia, vaan nämä liitettiin Saksassa eversti Klas Hastfehrin rykmenttiin. Savolaiset laivattiin Turusta Stralsundiin kesä-heinäkuun vaihteessa vuonna 1630, samalla kertaa Saksaan tuli Suomesta myös Porin jalkaväkeä sekä hieman ratsuväkeä. Suuri joukko ratsuväkeä joutui jäämään Turkuun odottamaan laivojen puutteen takia.
Saksassa ei kohdattu heti alkuun suurempaa vastarintaa, osaltaan koska Brandenburgin vaaliruhtinas oli haluton päästämään Kustaa II Aadolfin armeijaa maidensa läpi etelään saamaan selkäänsä katolisilta. Savon jalkaväki otti osaa Wolgastin valtaukseen (kaupunki 7.8., linna 25.8.) ja palveli ainakin Stralsundin varusväkenä. Osa savolaisista komppanioista liittyi mahdollisesti pääarmeijaan joka majaili syksyllä Stettinistä.
Wolgast, Theatrum Europaeum 1629.
Syksy kului neuvotellessa Pohjois-Saksan ruhtinaitten kanssa, päänvaivaa aiheutti ennen kaikkea Pommerin Boguslaus joka halusi pysytellä puolueettomana. Lopulta Pommeri neuvoteltiin ruotsalaisten hallintaan – tosin osa Pommerista oli tosiasiallisesti viholliskomentaja Isolanin kroaattiratsuväen hallussa. Suomalainen jalkaväki mainitaan Stettinin kaupungin linnoittamistöissä, jotka Ruotsin kuningasta hurmahenkisesti fanittaneen tsekkikronikoitsija Vaclac Clemensin mukaan sujui ennätysajassa. Syyskuun lopulla 6500 miehen ruotsalaisjoukko, mukana savolaiset, valtasivat Damgartenin ja Ribnitzin ja tässä yhteydessä kronikoitsija Clemens kertoo että rakennustöihin erikoistuneet suomalaiset rakensivat sillan virran yli.
1600-luvun sodissahan ei yleensä sodittu talvella vaan armeijat vetäytyivät talvimajoitukseen talonpoikien taakaksi. Savolaiset viettivät talvensa Wolgastin ja Stralsundin kaupungeissa. Talven 1630-31 aikana ruotsalainen ratsuväki onnistui ajamaan vihollisen joukot pois Pommerista, missä auttoi se että vihollisten komentajaksi määrätty Torquato Conti oli päättänyt viettää oman talvensa mukavasti Roomassa asti. Talven aikana tuli myös tieto siitä, että keisari oli erottanut sotapäällikkönsä Wallensteinin, ja Ruotsin kuningas harjoitti diplomatiaa muun muassa kardinaali Richelieun ja paavin kanssa. Tammikuussa 1631 voitiin julkistaa neuvottelujen seurauksena syntynyt Bärwalden liitto Ruotsin ja Ranskan välillä.
Loppukeväästä 1631 syntyi viimein liikettä kun katolisen liigan komentaja Tilly siirsi joukkonsa kohti Magdeburgia ja Ruotsin kuningas sai taivuteltua Saksin ruhtinaan Georg Wilhelmin päästämään joukkonsa läpi etelään. Kuninkaan pääarmeija eteni kesällä Stettinistä Berliiniin ja sieltä Elbelle heinäkuussa, savolaiset tulivat suoraan Stralsundista Elbelle jossa käytiin Burgstattin ja Werbenin kahakat heinäkuun loppupuolella. Ruotsalaiset eivät kuitenkaan ehtineet auttamaan Magdeburgia joka hävitettiin katolisten toimesta. Tilly perääntyi, mutta siirtyy piirittämään Leipzigiä josta Ruotsin armeija viimein tavoitti hänet. Kustaa Aadolf mukanaan Saksi-Weimarin herttua Bernhard johti joukkonsa maineikkaaseen voittoon Breitenfeldin taistelussa 7.9.1631. Savolaiset taistelivat Oxenstjärnan prikaatissa oikean siiven eturivissä.
Kustaa II Aadolf ennen Lützenin taistelua, Nils Forsberg 1900.
Nyt ruotsalaisilla oli hallussaan Elbe-joen linjaus ja suunta oli kohti Reiniä. Armeija marssi ”Pappiskujaa” (vauraiden katolisten ruhtinaskuntien ketju) pitkin syys-lokakuussa Mainin laaksoa kohti. Würtzburg vallattiin taisteluitta, sen sijaan Marienbergin linnan valloittamiseksi käytiin kiivaita kamppailuja joissa skotlantilaiset palkkasoturit kunnostautuivat erityisesti. Täällä vihollisten maaperällä, vauraassa etelässä ruotsalaisetkin pääsivät kunnolla ryöstelyn makuun, ja legendaarinen maininta savolaisten vehnäsämpylöillä ja viinikeitolla mässyttelystä sijoittuu tähän vaiheeseen. Pääarmeija eteni loppusyksystä Reinille ja sen yli Maintzin kaupunkiin, jossa kuningas piti loisteliasta hoviaan yli talven. Savolaiset talvehtivat ainakin Königshofenin varusväkenä.
Alkukeväällä 1632 Ruotsin kuninkaan 40000-päisen kenttäarmeijan mukana on suomalaista jalkaväkeä enää majuri Göran Wrangelin komentama savolainen skvadroona (siis puolirykmentti), eversti Hastfehr oli tässä vaiheessa jäänyt ilmeisesti jonnekin matkan varrelle. Kuningas lähetti saksilaiset liittolaisensa kohti keisarin perintömaita ja lähti itse suoraan etelään kohti Tillyn armeijaa. Tilly vetäytyi ruotsalaisten edeltä kohti Tonavaa ja Nürnbergissä juhlittiin protestanttisia vapauttajia. Ruotsin armeija ylitti Tonavan Donauwörthissä maaliskuun lopulla, samalla kun Tilly keskitti joukkojaan Baijeriin. Baijerin läntinen rajajoki, Tonavaan laskeva Lech erotti armeijoita huhtikuun alussa ja tämän joen ylityksessä Wrangelin noin 300 mieheen huvennut savolaisjoukko teki kenties suurimman urotyönsä, kannustimena 10 taalerin palkinto jokaiselle joen ylittäneelle. Kyseessä oli siis Lechin eli Rainin taistelu (josta on oma artikkelinsa tulossa tähän blogiin myöhemmin) jossa Tilly haavoittui kuolettavasti.
Yksityiskohta Lech-joen taistelua kuvaavasta painokuvasta. Siltaa rakentavat miehet ovat Savon jalkaväkirykmentistä.
Perinpohjaista voittoa seurasi riemukas kevät Baijerissa, ja protestanttisen uskon ”koti” Augsburg vapautettiin. Ingolstadia, jossa Tilly veteli viime henkosiaan, ei tosin saatu vallattua. Toukokuun puolivälissä antautui katolinen München, joka maksoi kuninkaalle sotaveron ja säästyi ryöstelyltä. Kuninkaan suunta oli kohti keisarin kotikaupunkia Wieniä, ja sodan lopullista voittoa. Mutta sitten näyttämölle palasi böömiläinen sotaherra Wallenstein, jonka keisari oli jo kertaalleen erottanut. Hänet kutsuttiin takaisin pelastamaan keisari ja katolinen Saksa, palkaksi hän sai uskomattomat maa-alueet ja käytännössä vapaat kädet johtaa sotaa itsenäisesti. Wallenstein keräsi muutamassa kuukaudessa suuren armeijan ja yritti heinäkuussa ruotsalaisten selustaan Böömistä käsin. Kustaa Aadof joutui luopumaan Wienin tavoittelusta ja kääntyi takaisin suojelemaan omia huoltoreittejään, sillä Wallensteinin tavoitteena oli Nürnbergin valtaaminen ja Saksan katkaiseminen keskeltä kahtia: kuningas ei tietenkään halunnut jäädä armeijoineen loukkoon Etelä-Saksaan kauas Itämeren tukiasemistaan.
Ruotsalaiset suojelivat Nürnbergiä Magdeburgin kohtalolta ja linnoittivat kaupungin, samaan aikaan Wallenstein teki oman linnoitetun leirinsä läheisen Alte Vesten linnan ympärille. Tästä seurasi parin kuukauden mittainen asemasota jossa molemmat jättimäiset armeijat pyrkivät näännyttämään toisensa nälkään ja tuhosivat maaseudun totaalisesti Nürnbergin ympäriltä. Kustaa Aadolf yritti ratkaista tilanteen hyökkäämällä Alte Vesten leiriin kuultuaan Wallensteinin olevan perääntymässä, mutta kyseessä oli ansa josta seurasi 10 tunnin kuluttava hyökkäys vahvasti linnoitettuja asemia vastaan. Osa ratsuväestäkin jalkautettiin hyökkäykseen joka lopulta keskeytettiin suurten tappioiden jälkeen. Pian tämän jälkeen molemmat armeijat perääntyivät Nurnbergin loppuun kalutulta seudulta, Ruotsin kuningas nöyryyttävästi ensimmäisenä, liki puolet miehistään menettäneenä.
Alte Vesten katastrofin jälkeen, syksyn jo painaessa päälle, Kustaa Aadolf yritti vetää sodan takaisin etelään mutta Wallenstein hyökkäsikin ylös Saksiin pakottaakseen ruhtinas Georgin vaihtamaan puolta ja katkaistakseen ruotsalaisten paluureitin. Kuninkaan armeija riensi suurella kiireellä Saksan halki ja saapui Leiptzigin lähelle lokakuun lopulla. Kun Kustaa Aadolf sai tietää Wallensteinin jo jakaneen joukkonsa talvehtimista varten ja lähettäneen ratsuväenkomentaja Pappenheimin miehineen muualle, hän päätti yrittää ratkaisua Lützenissä. Marraskuun 6. päivä 1632 käytiin suuri taistelu jossa kenttäarmeijan viimeiset noin 150 savolaista taistelivat hyvin todennäköisesti ns. Ruotsalaisessa prikaatissa keskustan eturivissä.
Kustaa II Aadolfin ruumista kannetaan Wolgastin satamassa, Hellqvist 1885.
Lützenin jälkeen Smålannin ratsuväki ja Ruotsalainen prikaati (ja täten viimeiset savolaiset) saattoivat kuninkaan ruumiin Meuchenin, Weissenfelsin ja Wittenbergin kautta Wolgastiin. Talven 1632-1633 savolaiset palvelivat varuskunnissa eri puolilla Saksaan. Yhtä savolaisten komppanioista komentanut ja everstiksi ylennyt Kaspar Ermes jäi Saksaan ja sai savolaiset komennettavakseen.
Lipun maalaus kesti kahdeksan tuntia. Aloitimme seppeleen sapluunoiden valmistuksesta. Sapluuna kiinnitettiin paikoilleen, kankaan alle asetettiin imupaperi ja kultamaali töpöteltiin silkkikankaaseen sienellä. Sapluunat pestiin, kuivattiin ja siirrettiin seuraavaan kohtaan. Seppeleessä oli neljä erilaista sapluunaa, joita siirtelemällä kokonaisuus valmistui kuudestatoista palasta.
Sapluuna silkkikankaalla
Kultamaalin töpöttelyä sienellä
Marjat maalattiin punaisella, rusetti ruskealla
Kultamaalin päälle maalattiin siveltimellä punaiset marjat, jotka vielä korostettiin kultamaalilla. Seppeleen sitovat köydet maalattiin ruskeiksi ja korostetttiin vielä kultamaalilla. Lipun annettiin kuivua ja vastaava kranssi maalattiin myös toiselle puolelle.
Kehässä mahtui istumaan
Yksityiskohta
Seppeleen huippu ennen marjojen maalaamista
Kehässä
Lipun etupuolen seppele maalattiin ensin
Lipun taustapuolen seppele maalattiin seuraavaksi
Taustapuolelle maalattiin monogrammi G.A.R.S. ja keskelle ruusu.
Valmis taustapuoli
GARS
Ruusu
Garsin lippu
Lipussa on Savon värit – sininen ja musta, kultainen seppele, G.A.R.S. -monogrammi ja ruusu. Lipun etupuolelle maalataan vielä Savon jousi vaakunaan seppeleen sisälle. Malli suunniteltiin Möhnerin piirroksen ja myöhempien 1600-luvun lippujen pohjalta – kirjoitus lipun suunnittelusta.
Silkkikangas on varsin kevyttä ja hienosti liehuvaa. Maalaustalkoiden loppupuolella tarkastelimmekin jo 1660-luvun oppaita lipunpyöritystekniikoista: Johann Georg Pasch, Vier und achzig Fachnen-Lectiones
30-vuotisen sodan aikana Ruotsin armeijan käyttöön valmistettiin tuhansia silkkilippuja, mutta kovinkaan moni niistä ei ole säilynyt: useimmat säilyneet yksilöt ovat niitä, jotka vihollinen kaappasi ja vei voitonmerkkeinä näytille kirkkoihin ja palatseihin, mistä nämä liput sitten myöhemmin päätyivät museoihin. Aikakauden jalkaväenlippujen tutkiminen perustuu enimmäkseen maalauksiin ja kirjallisiin kuvauksiin: tiedetään, että mitään yhtä lippustandardia ei Ruotsin armeijalla ollut, vaan liput tehtiin yksiköissä niiden komentavien upseerien maun mukaisiksi niistä materiaaleista mitä oli saatavilla. Ruotsalaisista asevelvollisista koostetuilla rykmenteillä oli mahdollisesti hieman yhtenäisemmät liput kuin palkkasoturiyksiköillä. Mitään todisteita siitä, että liput olisivat noudattaneet maakuntien vaakunoiden värejä tai olleet koordinoituja asepukujen värien kanssa ei ole, vaikka jotain pyrkimyksiä tällaiseen standardointiin saattoi jo kolmikymmenvuotisen sodan aikana olla.
Saksalainen munkki Reginbaldus Möhner maalasi Augsburgissa v. 1634 vesiväreillä kymmenien kaupungin läpi kulkeneiden Ruotsin armeijan yksiköiden liput kronikkaansa. Näiden maalausten joukossa on neljä Kaspar Ermesin komentaman savolaisen jalkaväen lippua, kaikella todennäköisyydellä komppanianlippuja. Kaikki nämä liput ovat pelkkiä lippusalossa roikkuvia kangasriekaleita joista ei saa mitään käsitystä lipun kuviosta. Silkistä tehdyt liput kun eivät olleet kovin kestäviä eikä uusia lippuja toisaalta yleensä tilattu yksiköille ennenkuin ne organisoitiin uudelleen: niinpä pitkään sotaretkellä olleet yksiköt marssivat usein hyvin riekaleisten lippujen alla.
GARS käyttää sinimustapohjaista lippua, jossa on kullalla maalattuna seppele molemmilla puolin sekä Savon vaakuna toisella puolella ja kuninkaan monogrammi toisella puolella. Tämä on spekulatiivinen rekonstruktio Möhnerin vesivärimaalauksen, aikakauden yleisen lippumuodin, muiden ruotsalaisten jalkaväkiyksiköiden lippujen sekä Savon jalkaväkirykmentin myöhäisempien lippujen pohjalta.
GARSin lipun valmistamisen vaiheita seurataan tässä blogissa.
Suomalaisista jalkaväkiyksiköistä Savon jalkaväkirykmentin sotilaat olivat näkyvimmin mukana Kustaa Aadofin Saksan sotaretkellä v. 1630-1632. Nykyisen Suomen alueelta koottuja jalkaväkirykmenttejä oli Ruotsin armeijassa vuoden 1626 uudistuksien jäljiltä seitsemän kappaletta, nimettynä sen maakunnan mukaan mistä miehistö otettiin: kaikista näistä rykmenteistä ei kuitenkaan lähetetty joukkoja Kolmikymmenvuotiseen sotaan, ja monet yksiköt palvelivat lähinnä vain varuskuntina Pohjois-Saksassa ja Liivinmaalla. Suuriin taisteluihin ja syvälle Baijeriin ulottuneeseen hyökkäykseen osallistuivat suomalaisesta jalkaväestä ennen kaikkea savolaiset, ja heistä löytyy myös eniten mainintoja aikakauden lähteistä. Savolaiset kunnostuivat erityisesti Lech-virran ylityksessä eli Rainin taistelussa.
Savolaisia nihtejä lähti kuninkaan mukana Saksaan yhteensä viisi komppaniaa. Nämä komppaniat liitettiin osaksi eversti Klas Hastferin rykmenttiä, vaikka Savon jalkaväkirykmentti kokonaisuudessaan oli kenraali Kustaa Hornin nimissä (Horn itse toimi Saksan sotaretkellä kenttämarsalkkana). Myöhemmin rykmentti siirtyi aiemmin yhtä savolaisten komppaniosta johtaneen Kaspar Ermesin komentoon. Vaikka Ruotsin armeijan väenotto toimi jo täysin alueelliselta pohjalta ja jokaisella rykmentillä oli paikallisidentiteetti, oman maakunnan nimi ja tunnukset, aikakauden sotilastavan mukaisesti kentällä rykmenteistä käytettiin niiden komentajien nimiä: niinpä savolaisten rykmenttiä kutsutaan useimmissa lähteissä “Hastferin suomalaiseksi rykmentiksi” ja myöhemmin “Ermesin suomalaiseksi rykmentiksi”. Viimeiset savolaiset nihdit poistuivat Saksan sotanäyttämöltä vasta vuonna 1649. Monilla henkiinjääneillä oli tämän jälkeen vuorossa siirto uusiin sotiin Puolaa ja Tanskaa vastaan.
Voidaan olettaa että savolainen jalkaväki oli varustettu normaalin ruotsalaisen jalkaväen tavan mukaan. Ainoina aikakauden suomalaisista jalkaväen yksiköistä Savon jalkaväen lipuista on säilynyt luotettava, joskin puuttellinen, kuvaus: saksalainen Reginbaldus Möhner maalasi Augsburgia miehittäneiden ruotsalaisten joukkojen lippuja ja näiden joukossa Kaspar Ermesin rykmentin eli Savon jalkaväen liput tai tarkemmin sanottuna niiden riekaleet.
Osa GARSin jäsenistä voi ylpeillä savolaisilla sukujuurilla, vaikka toimimmekin lähinnä pääkaupunkiseudulla. Elävöitämme juuri Savon jalkaväkirykmentin sotilaita koska kyseisen yksikön sotatie Saksassa oli kaikkein vaiherikkain ja lähteitä siitä löytyy näinollen enemmän kuin useimmista muista osastoista.
